keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Kun elämästä tulee hetki

Jos minä olisin itseäni vielä muutama viikko sitten jollain adjektiivilla kuvannut, niin rasti olisi ehdottomasti ruksittu kohtaan "kärsimätön". Ei riittänyt, että tiesin tämän ja tulevan päivän kulun, piti nähdä kauemmaksi. Ei ollut aikaa rauhoittua, jossain oli kuitenkin kulma, jonka takana saattoi vaania jotain. Piti tietää, koko ajan. Vaikka eihän se mitään auttanut.

Sitten tuli lauantai 12.7. Elämä typistyi hetkeen täsmälleen kello 13.41. Enää ei ole kulmia, ei tätä eikä tulevaa päivää. Ne ovat liian suuria määreitä silloin, kun elämästä tulee hetki. Hetki riittää, olen siitä kiitollisempi kuin yhdestäkään etukäteen eletystä päivästä tai viikosta. Ja niin sen kuuluu ollakin.

Minusta tuli äiti tuona hetkenä. Liian aikaisin, aivan liian pienelle pojalle, mutta hänen hennon rääkäisynsä myötä katosi kärsimättömyys. On vain tämä hetki, ja se riittää. Hetki on aika, jonka vierähtäessä ei ehdi pelätä. Ei murehtia tulevaisuutta.